Jorma Tikkanen

Potkittiin missä potkittiin ja miten potkittiin

Me nelikymppiset kelvataan vielä hyvinkin täysillä työelämään. Unet eläkkeellä löhöämisestä eivät kuulu vielä öiden vakiokalustoon. Mutta jalkapalloilijoina me olemme jo muisteluiässä, minäkin pikkuruinen osa kunniakkaan KiuPan historiaa.

Kun yrittää pinnistellä muistiaan 30 vuoden taakse, ei pääkopassa raksahtele kovinkaan tiuhaan. Pöntössä on kiertänyt sen jälkeen tavaraa niin paljon, että ne KiuPan perustamisen aikaiset muistot ovat huuhtoutuneet alta pois.

Säpinää 60-luvun puolivälissä joka tapauksessa riitti, kymppivuotiaan innolla.

Innolla tosiaan. Sieltä ajoilta periytyy kunniakas lempinimeni Intokin.

Sen ajan KiuPan miesjoukkue ei rääkkäytynyt hankalilla teknisillä ja taktisilla kuvioilla. Harjoittelu oli vain ja yksinomaan pelaamista. Ja me naperot kärkyttiin vanhan hiekkakentän reunustoilla pelaamaan pääsyä. Joskus "ukot" antoivat armon käydä oikeudesta ja päästiin pyörimään peliin isoisten joukkoon.

Ilta illan jälkeen polkea viuhotettiin mekin Rantakylästä "takamokeiksi", tehtävänä palautella pallo kentälle, kun miesten vedot viuhuivat, hyvin yleisesti muuten, ohi maalien. Toki osa laukauksista suuntasi verkkoihinkin, niihin "Pappa-Sahlströmin" kutomiin.

Kaipa sitä erottui porukasta, silloinkin. Sora vain lenteli, kun palloa takaisin kentälle kiikutin. Pari vuotta vanhemmat jehut Markku "Mortti-Oskari" Kärkkäinen ja Jukka "Jästi" Kattainen aikansa meikäläisen touhua katselivat ja päättivät, että "Into" sinä olet, kun noin pallon perässä rehkit.

Liukumiinoja

Hienoahan sitä oli KiuPassa touhuta, jo poikapahanakin. Mutta ennen sitä oli jalkapalloilun jaloja taitoja opiskeltu vähintään yhtä innokkaasti Rantakylän areenalla, Kämäräis-Matin lehmihaassa. Krögerin Penan johdolla käytiin kysymässä pientä nurmilänttiä mäen päältä pelipaikaksi. Vaikka pelilupaa Matilta mentiin arastellen ja ääni väristen pyytämään, oli takana jo pientä ounastelua luvan irtoamisesta - maalipuut oli jo kaadettu valmiiksi, Matin omasta metsästä.

Eikä stadionissa isompaa vikaa. Pientä hidastetta tarjosivat kentän pääkäyttäjät, lehmät. Useimmiten piti niiden jäljiltä siivoilla ensin liukumiinat ennen pelaamaan pääsyä, ja joskus sai rytminvaihtoa kokeilla ihan käytännössäkin ja pinkaista piikkilanka-aidan taakse lehmien lähestyessä melko lailla selvää närkästystä silmissään.

Palloa siellä lennätettiin illasta iltaan niin, etteivät äitien syömään kutsut oikein tehonneet. Meitäkin oli kaksi maaniteltavaa, lisäkseni KiuPassa jo aiemmin aloittanut isoveli "Vänkky". Ihmeen vähillä tappeluilla illat kuluivat. Yksi sentään jäi mieleen - Krögerin Maran ja Vinbergin Joken painiottelu.

"Ota poliisiote", opasti vieressä Joken isoveli Jussi. Mutta mitenpä Joke olisi poliisiotteen ottanut, kun Mara oli hänet ahdistanut alleen kenttään ihan kotikutoisella otteilla.

Siitä hienoisesta hulluudesta kertoo siltä ajalta tuon lempinimen lisäksi myös jalkapalloilijan uran valinta - maalivahdiksi. Sitähän rönähteli miten sattui, kun itsesuojeluvaistosta ei ollut paljon tietoakaan.

Ojensivat kerran pytynkin KiuPan parhaana, lähinnä kai säälistä. Oli keskusstadioni yhtenä rapakkona. Olivat urakan jälkeen suu, silmät ja korvat täynnä hiekanjyväsiä. Mutta pahimmalta tuntui alushousujen sisällä, hiekannokareet hiersivät ilkeästi.

Rankinta oli maalivahtihomma kuitenkin KiuPan kakkosjoukkueessa, jäähdyttelijöiden ja juniorien sekamelskassa, jossa esiintyi vielä mm. Tätilän Heikki. Tuli näet joka ottelussa maalia kohti sellaista rumputulta, ettei toivoa voitosta paljon ollut. Mitä nyt joskus pallon eteen juuttui, kun ei väistää ehtinyt.

Hupin koulussa

Maalivahtihommat jäivät, kun B-junnuissa ei ollut varaa pitää riveissä kahta mokkea. Vuotta nuorempi ja 20 senttiä pitempi Esko Lukkarinen ryhtyi liimanäpiksi, ja minä sain suuren vapauden ja autuuden - maalintekoon keskikentälle.

Toiseenkin valintaan valmentaja Olavi "Huppi" Hyvärinen johdatteli. Sitä kun oli meikäläinen hairahtunut yhtenä kesänä pelaamaan pesäpalloa Jänteeseen. Siinäkin lajissa oli roolini kaatuilla, kakkospolttajana. Mutta tulevaisuus pesiksen pelaajana olisi kai kariutunut heikkoon osumatarkkuuteen. Ei meinannut keppi sattua palloon oikein millään.

Huppi teki lajivalinnan helpoksi ilmoittamalla, että sen kun pelaat "pingpongia", mutta sitten ei tartte tulla enää jalkapalloharjoituksiin. Ratkaisu ei ollut yhtään vaikea. Ja se Hupin koulu kannatti tosiaan käydä. Hän perusti valmennuksen ajatukseen, että yhtä taitavia kuin KuPS emme voi olla, olkaamme siis kestävämpiä.

Keppijuoksua lumihangessa, lenkillä useamman kerran viikossa, pelaamista talvella koulujen pihoissa. Siis suomeksi sanottuna rehkimistä, mutta se poiki tulosta kesällä.

KuPS oli meidän kanssa lopulta ihmeissään. B-junnujen piirinmestaruus hävittiin Kuopiossa vasta jatkoajalla.

Siinä porukassa oli hyviä tyyppejä. Aivo Jyrki Linnala, tehosentteri Jari Nousiainen, alakerran luuta Juhani "Mäky" Riikonen, nousevana puolustajana Hupin aikaansa edellä ollutta päätä toteuttanut Seppo Raittinen... Mutta ennenkaikkea se oli JOUKKUE.

Tämä samainen joukkue joutui sitten astumaan kerralla liian isoihin nappulakenkiin, kun runkopojista tuli runkomiehiä nelosdivisioonaan. Oltiin tippua, kun sinänsä taitavista poikasista ei vielä löytynyt kunnolla voimaa isojen miesten koetoksiin.

Ei palkkiokeikkaa

Mutta oltiin sitä monta kertaa noustakin. Kesällä 1974 oltiin sarjatauolla jo neljän pinnan johdossa ja oltiin jo varaamassa palkkiomatkaa Mallorcalle. Kyllä sitä vain syksy värjöteltiin Kiuruvedellä, kun Riistavesi vei uusinnassa nousupaikan.

Surkeaa oli seurata vaihtopenkiltä, kipsi kesällä pelissä katkenneessa koivessa painaen, kuinka nousu taas kariutui. Seurana kipsiosastolla oli Remeksen Mara ja rampoja riitti kentälläkin.

Työttömyyden myötä ajauduin Kärkkäisen Markun perässä lyhyelle visiitille Iisalmen Pallokerhoon 1975-76. Jo kesällä särkynyt polvi kuitenkin paksahti heti alkuunsa, enkä koskaan päässyt kokeilemaan II divisioonan pelejä. Palasin takaisin KiuPaan kesken kauden. Työ Iisalmessa alkoi sitten 1978 sitoa, eikä harjoittelusta ollut paljoa puhettakaan. Siinä seassa potkin sen, mitä valmentaja peliaikaa armollisesti salli aina kesään 1982 asti.

Lopulta kävi niin kuin useimmalla Suomen amatööriselle jalkapallistille käy - tuli emäntä ja lapsia ja palloilu jäi puulaakitasolle.

Hyvä KiuPa!

Onneksi sentään lopulta ilmaantui nippu tarpeeksi taitavia jätkiä, juniorikoulua meitäkin paremmin käyneitä, jotka nostivat KiuPan kolmoseen.

Tuli nurmikenttäkin, tosin turhan myöhäisenä vastauksena meidän kaikkien 70-luvun palloilijoiden toiveunille.

Mutta KiuPa on ollut aina ja tulee olemaan se läheisin urheiluseura syömmen sopukoissa.

Se poikasen innostus tai nuoruuden välillä huimakin meno eivät unohdu. Sieltä periytyy sellainen nippu mahtavia kavereita ja näköjään muistojakin ihan muistella asti, että vastaavien hankkiminen jossakin tanhupiirissä olisi ollut mahdotonta.

Hyvä KiuPa! Tsemppiä jatkoonkin.

Jorma "Into" Tikkanen

Toim.huom. Jorma Tikkanen oli urheilutoimittajana Iisalmen Sanomissa 1978:sta lähtien, myöhemmin urheilun esimiehenä. Viime vuodet hän on ollut Iisalmen Sanomien uutispäällikkönä.